Kevät on muuttolintujen tarkkailulle parasta aikaa. Päivät pitenevät ja ovat jo melko lämpimiä sekä kuivia poutapäiviä. Lintuharrastajat kokoontuvat tunnetuille lintualueille, yleensä korkeille tai hyvin aukeille paikoille, missä näkyvyys on hyvä laajalle aluelle. Mukaan otetaan usein kaukoputki, kamera, lintukirja sekä muistivihko. Monesti pienet eväät tai ainakin vesipullo on tarpeen, sillä retket saatavat kestää useita tunteja.
Yksi merkittävä lintualue on Helsingissä Vanhankaupunginlahti, josta löytyy useita lintutorneja ja lähinnä vesilintujen tarkkailua verten kaksi piilokojua sekä monta lintujen tarkkailulavaa, jotka ovat hieman ympäristöään ylempänä. Alueella on vuosien varrella havaittu yhteensä noin 300 eri lintulajia.
Tämän kevään ensimmäisen retken lintuja tarkkailemaan teinkin juuri Vanhankaupunginlahdelle 1. huhtikuuta. Pävä oli puolipilvinen ja olosuhteet hyvät. Merenlahden ruovikko oli vasta alkamassa kasvunsa ja vanhat kuivuneet korret olivat paljolti jo laonneet. Pääkaupunkiseudulla, nin kuin koko rannikkoseudulla, osa muuttolinnuista jää talvehtimaan. Tänä talvena yksi talvehtija oli aivan keskustan tuntumassa silkkiuikku. Niinpä talvehtijoiden ja muuttaneiden lintujen erottaminen toisistaan ei ole helppoa. Tällä retkelläni en alkanut enempää miettimään, onko jokin lintu ollut talvehtija vai tullut muuttomatkaltaan takaisin Suomeen. Tarkoituksenani oli nähdä ja havainnoida keväisiä lajeja.
Aluksi lintuja näkyi harvakseltaan, mutta kuului sitäkin enemmän. Polku Lammassaareen kulkee metsikön läpi ja edelleen ruovikon valtaamalle kostealle jopa märälle aukealle, jonka läpi kulkee pitkospuut. Metsikössä lauloivat runsaslukuisina ainakin talitiaiset, sinitiaiset ja mustarastaat. Jossain käpytikka nakutti puun kylkeen. Tullessa aukealle tiaisten lisäksi lentämässä oli useita pieniä parvia kalalokkeja, naurulokkeja sekä variksia. Muutamia hanhia lensi kauempana, eikä vasten aurikoa lajia saanut sen tarkemmin selville. Ennen Lammassaarta polun vieressä avautui ohuelti veden peittämä pelto. Vedessä uiskenteli runsain joukoin sinisorsia. Tarkemmin katsellessa erottui joukosta muutamia taveja ja haapanoita. Myös töyhtöhyyppiä oli jonkin verran. Tähän asti lajit olivat hyvin tavallisia, eikä kovin yllättäviä havaintoja ollut löytynyt. Sorsalintujen tarkastelu jatkui yksilötasolle, jos joukossa olisi myös muita sorsalintuja. Tälle reissulle en ottanut kiikareita tai kaukoputkea, joten olin ainoastaan kameran linssin varassa. Kameran 600 mm putken läpi katsoessa kaukana olevat kohteet näkyivät niin, että saattoi tunnistaa lajit. Aluksi jo mainitut lajit sorsalinnuista oli jäädä ainoiksi, mutta sitten kameran läpi näkyi pitkät pyrstösulat ja lajin tunnistin jouhisorsaksi, joita löysin kaksi yksilöä.
Matka jatkui Lamamssaaren metsäpolulle. Siellä löytyi lisää lajeja. Mustarastaiden lisäksi maasta ravintoa oli etsimässä peippoja ja punarinta. Pian puiden latvuksista alkoi kuulumaan tutun oloista ”hu-huu hu-huu” ja sepelkyyhkyhän se siellä oli äänessä. Lammassaaren lintulavalta näkyi läheinen merenlahti, joka oli vielä jään peittämä. Niityllä lenteli muutamia variksia ja kauempana pienellä Loppi-saarella harmaahaikarat ja merimetsot istuivat puissa. Kookkkaat linnut näkyivät kauemmaksikin, mutta paremmin niitä sai katsottua ja kuvattua Lammassaaren rannalla olevasta pilokojusta. Sekä merimetsoja että harmaahaikaroita oli muutamia kymmeniä kumpaakin. Piilokojulta havainnoin myös kaislikon reunalla tukkasotkaparin.
Paluumatkalla samaa polkua pitkin takaisin ei uusia lajeja enää näkynyt. Aiemminkin näkemäni hanhet sain varmistettua valkoposkihanhiksi ja kanadanhanhiksi. Lajien määrän runsastumista saa vielä hetken aikaa odottaa, kunnes jäät sulavat.
